On se vaan mukavaa, kun agility tuottaa aina välillä "uusia oivalluksia"... Näin kävi itselleni tämän keskiviikon treeneissä. :)

Muistellaan ensin vähän taustaa, josta sain oivallukseni. Fiilikseni treenamisen suhteenhan on ollut viime aikoina "vähän" maassa: epätoivo on iskenyt, keskittyminen on ollut hukassa, on tuntunut, että koira ei osaa mitään, ja että itseä huonompaa koirankouluttajaa tai agilityohjaajaa ei olekaan. Toissa treeneissä mulla meni ekassa treenissa jopa perusohjauksetkin ihan metsään. Ja toinen treeni oli todella vaikeaa pikkuväkerrystä alusta viimeiselle esteelle asti, pienillä esteväleillä, vaikeita ohjauksia yms. yms. meidän tasolle varsin haastavaa pätkää. Tavoitteeksi asetin tässä 20 esteen radassa esteelle numero 4 selviytymisen! Mutta eipä päästy sinnekään asti. Selityksiä riitti: liian vaikeaa meidän tasolle, ei näin nopean koiran kanssa pysty, koira irtoaa liian hyvin niin ei sitä saa pysymään hallinnassa tällaisella väkerrysradalla, estevälit on ihan liian pienet... Ja sitten kotiin pää kainalossa. Oli oikeasti jo epätoivoinen olo siitä, opinko koskaan ohjaamaan nopeaa koiraa! Oman tekemisen kun pitäisi automatisoitua aika paljon enemmän kuin hitaamman koiran kanssa. Ei ole aikaa jäädä ajattelemaan kesken radan tai koira on jo hakenut edessä oleva linjan suorittaen n määrän esteitä haluamassaan järjestyksessä. :( Ja näinhän se tietysti on opetettukin tekemään - jos ei toisin ohjata, niin suoritetaan edessä olevaa linjaa!

Seuraavissa treeneissä, eli tänä keskiviikkona, päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja mielessä jo vähän pyöri ajatus, että nyt ei olla kyllä niin huonoja! Ratana oli sama v-mäinen 20 esteen väkerrys pienillä esteväleillä. Tutustuin rataan huolella, tein mielikuvaharkkoja omaa vuoroa odottaessa, mietin tarkkaan omia ja koiran linjoja, virittelin koiraa kuulolle ja tein pari lämmittelyharjoitusta. Ja lähdössä päätin, että koira pysyy hallinnassa, minä ohjaajan kunnolla ja nyt tulee hienoa rata. Keskityin oikeasti hyvin. Ja ensimmäinen yritys vei meidät puhtaasti esteelle 19 asti! Juuri ennen loppua keskittyminen herpaantui sekunniksi, kun aloin jo mielessäni innostua hienosta radasta. Toinen yritys meni enemmän sähläykseksi, kun yksi ohjaus oli myöhässä jo alkuradalla. Tämän jälkeen psyykkasin itseni taas uudelleen ja kolmannella yrittämällä tehtiin rata kokonaisuudessaan mielestäni todella siistillä ohjauksella! Koin pitkästä aikaa ehkä jopa agility-flowta! :) Ja treeneistä jäi huippuhyvä mieli, kun olin selviytynyt meille oikeasti todella vaikeasta radasta hienosti!

Ja se saamani "uusi oivalushan" oli, että keskittyminen on ehkä tärkein yksittäinen tekijä onnistuneen treenin/suorituksen takana! :D Kuka olisi arvannut, että tällaisella asialla on merkitystä?!? ;)

Tässä vielä listausta treeneissa havaituista ilonaiheista:

• Pystyn halutessani keskittymään kunnolla ja silloin homman voi saada pelaamaan! Eli ei me sitten kuitenkaan olla ihan taidottomia. ;)
• Meidän yhteistyö koirakkona alkaa selvästi vahvistua, kun vain itse olen päättäväinen ja keskityn. Ja koiraa kohtaan olisi vähintäänkin reilua, että oikeasti keskityn treeneissä AINA - miten muuten se voisi oppia pelaamaan mun kanssa yhteen.
• Takaaleikkaukset alkaa sujua jo (vihdoinkin) hyvin. Tinka saattaa kääntää vähän päätä kysyäkseen "Pitikö näin siis tehdä?", mutta ylimääräiset pyörähdykset ja kaarteet näyttäisi jääneen pois. Ja ainakin näissä treeneissä minäkin osasin ohjata takaaleikkaukset loogisesti häiritsemättä koiraa.
• Tinka oli hyvin hallinnassa ja pysyi lähdöissä täydellisesti.
• Yhtään rimaa ei tippunut.
• Tinka irtoaa hienosti ja myös hallitusti haluttuun suuntaan, kun ohjaus ja käskytys vain on oikea-aikaista.

Nyt yritän pitää yllä tätä fiilistä ja uskoa meidän osaamiseen! Jos sillä saisi taas treenejä paremmin eteenpäin. Ja jos kadonnut motivaatiokin alkaisi löytyä...